Eilen oli aivan ihana Isänpäivä, meillä ensimmäinen. Isi sai Baby K:lta lahjaksi sormivärimaalauksen, joka värien puolesta näytti mielestäni Manu-Brasilia -matsilta. Myös isovanhemmat isin puolelta kävivät kylässä ja me kyläilimme vielä illalla äidin vanhempien luona. Lisämausteen tähän päivään toi tietenkin tieto siitä, että ensi vuonna näitä nappuloita on kaksi.

Nyt kun oloni on kohentunut todella paljon, eikä painokaan ole noussut 300 grammaa enempää (johtunee ehkä mieliteostani, joka on ruisleipä salaatilla ja tomaatilla), olen pystynyt keskittymään tähän uuteen raskauteen paremmin. Potkuja tai jotain muuta liikettä tuntuu jo, vatsa on ehkä vähän kasvanut, sillä vyö pitää laittaa seuraavaan reikään. Vaikka meille tämä on iloinen asia, olen harmissani, että jotkut läheiset ihmiset ovat ilmaisseet tämän olevan enempi negatiivista.

Jokaisella on oikeus tuntea niinkuin tuntee ja ajatella asioista omalla tavallaan, mutta en tiedä, onko se aina kovinkaan kohteliasta osoittaa näitä ajatuksia päin naamaa. Varsinkaan, kun ei ehkä tiedä asioiden todellista laitaa. Ymmärrän ajattelemattomuudet teinien suusta, mutta kun kyseessä on itseäni vanhemmat ihmiset (noin 30 ylöspäin), se tuntuu jokseenkin vinksahtaneelta.

En tietenkään odota, että kaikki muutkin kiljuisivat riemusta ja lähettelisivät onnitteluita. Enkä mitenkään hehkuta raskauttani muille, en ota koko asiaa edes puheeksi ellei siitä kysytä tai tilanne ole muuten sellainen, että siitä voisi puhua.

Olemme olleet isin kanssa useamman vuoden yhdessä ja myös toivoneet lasta useamman vuoden ajan. Minulla oli kuitenkin takataskussa lääkärinlausunto, jonka mukaan biologisen lapsen saaminen ei ehkä ikinä tulisi kohdallani todeksi. Kymmenien negatiivisten raskaustestien, satojen itkujen, monien adoptiotutkimusten ja muiden jälkeen päätimme kuitenkin hyväksyä asian, sillä kaikella on tarkoituksensa. Ehkä meitä varten olisikin jotain muuta kuin vanhemmuus. Tiesimme myös, ettei se ole meistä kiinni, mitä me haluamme, vaan näitä asioita pyörittelee vähän isommat voimat.

Päätimme järjestää häät ja katsoa tilannetta sen jälkeen, ehkä hakeutua johonkin adoptiojonoon, mikäli taloudellinen tilanne antaisi periksi. Meni vuosi, kun emme edes ajatelleet lasta, koska häät pitivät mielemme kiireisinä. Kolme kuukautta ennen häitämme tein kuitenkin raskaustestin, joka olikin todella suureksi yllätykseksemme positiivinen. Alkureaktiot olivat meiltä molemmilta enempi shokki kuin ilo. Näin ei pitänyt käydä, emme olleet (enää) suunnitelleet lähitulevaisuuteen lasta. Ajatukseni olivat niin sekavat, että halusin ihan täydellisen breikin ja selvittää itselleni, mitä äitiys on. En ole niitä naisia, jotka ovat aina tienneet että lapset ovat ihania ja miten lasten kanssa ollaan. 

Kun kerroimme raskausuutisen, saimme paljon onnitteluita (ja neuvoja). Raskausaika meni hyvin, synnytys oli helppo, tunneside Baby K:hon syntyi heti, vanhemmuus on ollut ihanaa vaikkakin aika ajoin raskasta. 

Emme suunnitelleet toista raskautta, mutta meillä ei ollut mitään sitä vastaan, jos niin kävisi. Olisi kuitenkin mukavaa saada toinen lapsi kaveriksi Baby K:lle ja mieluiten pienellä ikäerolla. Mutta sehän ei taaskaan ollut meistä kiinni. Toinen raskaus kuitenkin tuli ja siitäkin piti jollain tavalla kertoa läheisille. Tällä kertaa reaktiot eivät olleetkaan täysin puolellamme.

Olen kuullut tämän noin kuukauden aikana, kun raskauteni on ollut julkinen, useaan kertaan "Teille se onkin niin helppoa." tai "Ei se kaikilla käykään tuosta vaan niinkuin teillä." Joka kerta nämä sanat ovat pysäyttäneet, enkä ole osannut sanoa oikeastaan yhtään mitään. Toisinaan taas ei ole edes tervehditty, eikä katsottu silmiin. Tuntuu kuin meillä ei olisi oikeutta saada toista lasta. Olisiko onnellisempaa, että kaikki muut saisivat toisen lapsensa ennen meitä? Tai että tapahtuisi jotain kamalaa ja vauvamme syntyisikin kuolleena? Pitäisikö meidän saada viisi keskenmenoa ja odottaa taas viisi vuotta ennen kuin voisimme saada lapsen? Siltä se ainakin minusta tuntuu, kun joku tulee sanomaan nämä sanat tai poraa jäisellä katseella sydämeni kohdalle reiän.

Ajatteli kuka mitä tahansa, me olemme kuitenkin onnellisia ja toivomme, että raskaus sujuu hyvin loppuun asti. Emmekä aio 'hankkia' enää kolmatta lasta. Jos voisin, antaisin jokaiselle lasta haluavalle lapsen.